Syksy on kummallista aikaa, jolloin pitää jotenkin selittää, mitä mieltä siitä on ja tehdä kesän jälkeen jonkinlainen välitilinpäätös, valmistautua talveen. Kevät ja kesä on ihanaa, tietysti. Talvi on aika syvältä useimmiten. Mutta sitten on tää syksy. Siinä on jotain kaunista ja se jostain syystä herättää hirveästi muistoja.
Eilen illalla kävin Meilahdessa magneettikuvalla (pelkkä kontrollikäynti, mitään ei siis ole tapahtunut). Satoi vettä ja oli pimeää. Menin sairaalaan, puin kuvauksen ajaksi sairaalapaidan päälle ja minut tuutattiin laitteen uumeniin.
Reissu kesti yhteensä 1,5 tuntia, mutta kaikki ne TUNTEET! Aikamoista ilotulitusta oli kuulkaas.
Ensinnäkin jo sairaalaympäristöön meno syysiltana. Syksy 2015 kaksi vuotta sitten oli elämäni surullisin. Mun äiti oli niin huonossa kunnossa ettei siinä ollut mitään järkeä, ja pidättelin itkua koko syksyn jokaikisellä sairaalareissulla. Aina sama kuvio: matka sairaalaan, auto parkkiin, eri sairaalaosastojen käytävät ja oikean huoneen etsiminen, käsipesut ja desifionnit, itse vierailu ja aina parkuen autolle. Silloinkin satoi ja oli pimeää koko ajan.
Seuraavaksi kuljin sen ensiavun ohi, mihin Antti vietiin, kun pakettiauto törmäsi häneen pyörämatkalla töistä kotiin. Sinä iltapäivänä minulle soitti vieras ihminen Antin puhelimesta ja kertoi, että paku on törmännyt Anttiin suojatiellä. Paniikki iski tietysti siinä kohtaa, kun alat miettiä, miksei se soittanut itse. Lähdin samantien hakemaan isoveljeä tarhalta ja siitä ensiapuun. Siinä vaiheessa tiesin kuitenkin kaiken olevan suht hyvin, kun kännykkään kilahti tekstari: ”Tuo kännykän laturi.” Sillä kertaa oli kyllä onnea matkassa. Sekin muuten oli syksyä vuonna 2015.
Ja viimeisenä, mutta onnellisimpana muistona: miten pehmoinen onkaan sairaalapaita. ❤ Olen ollut sairaalaosastolla aikuisiällä kahdesti, molempien lasten syntyessä, ja pukenut päälleni tuon erittäin väljän, kulahtaneen, epämuodostuneen pastellisävyisen sairaalapaidan, jossa kukaan ei vaan voi näyttää hyvältä, mutta joka silti on aika ihana. Sairaalapaitavaiheessa sitä ollaan vielä jotenkin turvassa ulkopuoliselta maailmalta ennen kuin koittaa massiivinen siirtymä ulos sairaalasta, parkkikselle ja siitä suoraan suuren maailmaan.
Että onhan niitä hyviäkin muistoja. Ja oltiin me Italiassakin viime viikolla. Siitä ehkä seuraavassa postauksessa. 🙂
Leikkimyrsky 